Seison vanhalla aallonmurtajalla kohmeiset kädet suojassa takin taskuissa, kasvot kohti horisontista kiipeäviä sadepilviä. Tämä aallonmurtaja on jäännyt syrjään kaupungin siirryttyä enemmän itään, suojaiseen poukamaan, jota meri ei yhtä raivokkaasti riepottele.
Minä pidän enemmän vanhan aallonmurtajan seesteisestä menneisyydestä kuin kaupungin korviahuumaavasta nykyisyydestä. Olemme aina pitäneet siitä enemmän.

- Olen pahoillani.
Vedän takkini vetoketjun ylös asti kiinni saadakseni käsilleni jotakin tekemistä.
- Miksi pyydät anteeksi jotain, mikä ei ole sinun syysi? hän kysyy ääni karkeana kuin olisi niellyt hiekkaa rantatörmältä. Huokaisen ja lasken katseeni taivaasta sateen harmaaseen mereen.
Ilmassa tuoksuu lumi.
- Tahdoin vain sanoa sen, vastaan ja katson hänen profiiliaan pitkään. Hän on kaunis, huomaan. Tuuli leikittelee hänen hiuksillaan paiskoen suortuvat pitkin hänen talvenkalpeita kasvojaan ja hänen surusta sairaat silmänsä katsovat merelle näkemättä sitä lainkaan. Silloin hänen poskensa hymykuoppa näkyi usein, mutta nyt se oli piilossa vakavan naamion takana.
Hän on kaunis kuin edessämme aukeava merimaisema.

Olin kuvitellut, ettei minun koskaan tarvitsisi pitää sitä lupausta, joka solmittiin lapsuutemme sateisena elokuun päivänä kun itkimme yhdessä huomattuamme, ettei meri ollut aina sininen.  Lupasimme, että tulisimme takaisin aallonmurtajalle vasta sitten, kun meitä olisi enää kaksi.
- Miksi juuri hän? hän kysyy äkisti kaivaen takkinsa taskusta tupakka-askin. - Miksi juuri meistä tärkein?
Pudistan päätäni tahtomatta vastata sen tarkemmin. Olin miettinyt samaa luonnottoman monesti viime aikoina.

Miksi juuri sinä meistä kolmesta? Miksi sinä, vaikka minä ja hän olisimme mieluummin lähteneet? Sinä sidoit meidät yhteen, mutta nyt kun et ole enää täällä pitämässä meitä pystyssä... mihin uskot meidän turvaavan? Mihin uskot meidän luottavan nyt kun meri velloo vihaisena kuin hajoittaakseen aallonmurtajan tuhansiksi sirpaleiksi? Oletatko meidän jatkavan? Oletatko meidän osaavan jatkaa siitä mihin jäätiin, vaikka sinä olit aina se, joka piti meistä huolen?
Ja miksi huomaan sen vasta nyt?

Käännyn katsomaan häntä vierelläni ja nielaisen palan kurkustani huomatessani hänen itkevän äänettömästi. Ojennan käteni ja pyyhin hänen kyyneleensä sormikkaisiini. Hän nojaa kosketukseeni lähes epätoivoisesti. Se ei johdu minusta, vaan sinusta. Nämä sormikkaat ovat sinun ja tuoksusi tuntuu niissä vielä.
- Tule, sanon hänelle herättääkseni hänet harhakuvista. Olen pahoillani, minä en ole sinä. - Meitä odotetaan kotona.
Hän nyökkää, muttei sano mitään, vaan tumppaa tupakan kiviin ja vilkaisee vielä merelle. Hän tarttuu minua kädestä kuin pelkäisi minunkin katoavan, ja lähdemme yhdessä pois aallonmurtajalta.
Alkaa sataa lunta.

Aikaisemmin meri oli tyyni ja kimalsi elämäniloa, mutta meidän meremme on kylmä ja harmaa.
Sinä veit sinisyyden mukanasi.
Voitko tuoda sen takaisin, ettei meidän tarvitsisi katsella, kuinka yhteinen aallonmurtajamme murenee aaltoihin?

 

// Tämä raapale on itse asiassa kirjoitettu vuonna 2007 //

Tornikello kumahti kerran.

Oli viileä syksyinen yö ja vaikka ei ollutkaan satanut pitkään aikaan ilmassa tuoksui märkä maa. Ohuen ohut sumu liikehti aavemaisesti hiljaisilla kujilla kuin joku olisi kulkenut sen halki. Jossakin kaukana haukkui koira.

Kivetyksellä oli kylmä istua, mutta hän istui siinä kuitenkin. Kellotornin sisällä oli ainakin tuulelta ja kosteudelta suojassa, vaikka sielläkin oli koleaa kuin talvella. Hän oli pukeutunut pitkään takkiin ja kulunaisiin kenkiin, joiden pohjassa oli reikä. Pipo oli vedetty niin syvälle päähän, ettei merenharmaista silmistä näkynyt kuin varjo. Poika oli nojasi selkänsä nokista seinää vasten ja huokaisi hiljaa. Hengitys huurusi hieman.

Aamulla olisi jatkettava matkaa.

Satamaan oli vielä matkaa.

"I'm sorry."
"For what?"
"For betraying your trust. "
"What are you talking about?"
"I promised I'll save him but in the end... I couldn't."
"You did save him."
"What makes you think so?"
"He didn't die on enemy's blade. He died in the arms of a friend."